tiistai 13. tammikuuta 2009

Jossain sataa valkeaa lunta

…ja se on kai sama maa, jossa ihmisillä ei ole aikaa edes tervehtiä toisiaan, sillä niillä kaikilla on kiire, stressi ja paniikki, ketään ei juuri edellä mainituista syistä hymyilytä, kukaan ei ehdi spontaanisti kylästelemään, mutta suunnitellusti toki –siis jos allakasta sattuu löytymään aikaa vuoden 2011 loppupuolelta. Töidensä alle siellä uuvutaan ja elämä näyttää kulkevan jossain muualla, eikä sinne pääse taksillakaan.


Ystäväni lähti hetkiseksi kotisuomeen. Viestit tuhansien murheellisten laulujen maasta ovat alleviivanneet edellä mainitun kaltaista kokemusta. Etenkin, kun hän tupsahti tammikuun loskaan keskeltä kuuminta, kauneinta kesää. Maasta, jossa koskaan ei kenelläkään ole niin kiire, etteikö kuulumisia ehtisi vaihtaa. Sehän on tietysti outoa, että oudoille hymyillään ja morjenstellaan, mutta se nyt vaan on maan tapa.


Myönnän, että ei tuo oravanpyörtunnelma ole itsellekään vieras - päin vastoin, vielä tuoreessa muistissa. Ja myönnän edelleen, että välillä tuntuu kyllä hassulta, kun vaikkapa soittaa hälytysfirmaan väärän hälytyksen vuoksi ihmeelliseen kellonaikaan ja ennen asiaan pääsyä kuulee itsensä jo käyvän luontevasti läpi kohteliaisuudet:


DumelaRra. This is Mrs XX.
DumelaMma, le kae?
Reteng, okae?
Ee, re teng.
EeRra.
EeMma. How can I help you?
Well, I’m calling from Plot xxxx and just wanted to let you know that plaa plaa…


Sama koskee ajo-ohjeiden tiedustelua. Autoa ei yksinkertaisesti voi vain pysäyttää ja kailottaa ikkunan raosta kysymystä: että missäs se kgotla on. Fraasit ensin, sitten vasta asiaan!


Tarkemmin ajatellen näinhän se on meilläkin, ainakin kavereiden kesken. Kyllähän sitä sanotaan, kun vaikkapa soitetaan, että mitä kuuluu/mitä sulle/mitäs sinne? Ja siihen vastataan, että eipä tässä kummempaa. Ja vasta näiden itsestään selvyyksien, kepeiden keskustelunaloitusten jälkeen voidaan mennä siihen, että itse asiassa tässä on vähän ressiä ollut taas ja että kiirettä pitää, ja että tuskin helpottaa ennen lomia ainakaan, kun ei vapaitakaan ehdi pitää.


Afrikka opettaa paljon ja yksi niistä asioista on juuri pysähtyminen, kohtaaminen – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin! Olen kärsimätön luonne ja nopea tekemään asioita (ja toivon tietysti, että muutkin olisivat nopeita) mutta ihmeekseni ja ilokseni täällä olo on kasvattanut kärsivällisyyttä ja opettanut seisahtumista ja läsnäolon vaikeaa taitoa. Nähtäväksi jää, onko se taito kuten pyörllä ajaminen: säilyykö se kotimaan kiireisiin palattuakin?


Lämmin rutistus Hänelle, joka kärvistelee loskan keskelle kesän lämmöstä tipahtaneena!


Musiikiksi tähän postaukseen sopii Vuokko Hovatan Odota kun rutistan sua - tässä sen sanat.


Odota kun rutistan sua- niin kiire ei voi olla
Odota kun suutelen sua- niin kiire ei voi olla.
Ei onni ole vaikeaa.

Odota kun puristan sua- niin kiire ei voi olla
Odota kun kuuntelen sua-niin kiire ei voi olla
Ei onni ole vaikeaa. Ei onni ole vaikeaa.


Omenankukat putoaa, pilvet liikkuu kiikussaan
ja repii auki taivaan sinisen.
Metsänreuna, luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.


Odota kun kosketan sua- niin kiire ei voi olla.
Odota kun hengitän sua- niin kiire ei voi olla.
Ei onni ole vaikeaa. Ei onni ole vaikeaa.


Omenankukat putoaa pilvet liikkuu kiikussaan
ja repii auki taivaan sinisen.
Metsänreuna luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.


Kysyit mitä eilen itkin.
"Me ollaan niin vähän aikaa yhdessä."


Ja kuvitukseksi eilisen TUSKARTELUN tulos: lumihiutaleita leijailee Poikasen huoneen ikkunassa. Ihania kierrätettyjä: äidin mekkojen silkkikäärepaperista, taidenäyttelyn luettelosta ja isin artikkelintaustoista silputtuja. Poikasen saksissa vaan oli joku vika. Ne ei meinanneet toimia yhtä hyvin kuin äidin sakset. Hö.

9 kommenttia:

mizyéna kirjoitti...

Sama juttu täällä Pohjois-Afrikassakin. Ensin kuulumiset fraaseineen ja sitten vasta asiaan. Suomalainen suoraan asiaan meneminen tuntuu vuosien jälkeen kovin töksähtävältä ja epäkohteliaalta.

irkku kirjoitti...

Aivan noin! Jos ei muuten niin just tuon takia kannattaa mennä Afrikkaan. Pysähtymisen ja olemisen jalo taito on siellä vielä voimissaan, onneksi meille, joilta se tuppaa unohtumaan. Itsellänikin on lukuisia kokemuksia siitä, kuinka suoraan asiaan meneminen EI onnistu, vaan tervehdykset on hoideltava kunnolla ennen kuin voi puhua jostakin (muka) tärkeämmästä.

Anonyymi kirjoitti...

Eli meidän kaikkien olisi hyvä käydä Afrikassa... ei sitku eikä nytku, mut joskus! Heh... huvitti tuo teikäläisen nopeus... Maajussitar

aurinko kirjoitti...

kuulostaa juuri sellaiselta mita olen kirjojen perusteella ymmartanyt. voisin kuvitella juovani bush teeta terassilla.:-)

pinkkipostaus oli ihana. mina kaivan myos aina kangaskasasta pinkkia. kaksi tytarta talossa ovat olleet hyvia ostoskohteita. molemmille kelpaa pinkki ainakin viela! tein eilen duuniin pinkkia muovailuvahaa ja oli hauska seurata mita siita ihmiset muovailivat.

_hoya_ kirjoitti...

Hahhaa :-D Meillä Suomessahan on niin herskyvää vuoropuhelua:

minä: no moi! ei olla nähtykään 10 vuoteen! päätit sitten tulla etelä-suomeen!

sukulainen: no, mikäs tässä. no kun pyysivät mukaan.

minä: heh heh. ai että pakotettiin :-) ?

sukulainen: (hiljaisuus)

5 minuuttin päästä

minä: no, missäs kaikkialla meinaat käydä?

sukulainen: katotaan mihin sitä kerkiää.

5 min päästä

minä: ai, no kauanko meinaat olla?

sukulainen: no, katotaan miten sitä jaksaa.

Näin paljon asiaa meillä oli 10 vuoden jälkeen. Sukulainen on koillis-Pohjanmaalta, että se varmaan kertoo jotakin (?).

Vaikka keskustelu olikin hidas, luulen, että teillä siellä ollaan hitusen intensiivisempiä. Olenko väärässä?

Kiitos ihanasta kirjoituksesta! Taas :-)

Pikkulilli kirjoitti...

Hah, tää oli hyvä kirjoitus, olen nimittäin koko illan kärsinyt huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tänään tehnyt yhtään mitään. Nyt huomasinkin tehneeni: olen vaellellut päämäärättömästi siellä sun täällä ja turissut tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Ja loppupäivän makasin lattialla, tuijotin kattoon ja kutittelin päälläni möyriviä lapsukaisia...

Savu kirjoitti...

Marita: Totta, töksäytteljäksi tuntee euro-itsensä!

Iiris: Muistatko, kun piispan auto harrasti pysähtymisen taitoa kiehahtelun merkeissä taannoin? Hih, muisteltiin sitä tässä päivänä muutamana ja huvitti. Tää nyt ei liity mihinkään, mutta tunsinpahan tarvetta muistella sitä! Tai no liittyyhän tää: kenelläkään ei ollut kiirettä siitäkään tilanteesta mihinkään :)

Maajussitar: Arvasin että tutut hykertelee, että näinköhän, näkis vaan ;)

aurinko: pinkkiä muovailuvahaa, aikuisillekko - ihanaa, kerro lisää, mitä niistä tuli?!

_hoya_: Juuripa näin, varsinaista verbaalista hersyttelyä! Joo, eiköhän täällä sittenkin tempo ole hiukan, hmmm eteenpäin nojaavampi.

Pillulilli: Ihana päivä! BTW, ei käyty sitten DoH:ssa tällä(kään) kertaa. Ehkä ensi kerralla...Ja muuten: meidän Poikanen on ristinyt yhden purkan (luit oikein)teidän tyttären nimiseksi!

violet kirjoitti...

Ihan ensin: tuo Hovatan laulu on yksi suosikkini ja se kohta "Metsänreuna luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa petäjääkin pidemmiksi." om aivan hiivatin hieno! Sana ja sävel!

Tuo mitä puhut Afrikasta on tuttua sanomaa ystävältäni, joka on paljon viettänyt aikaa Senegalissa. Niin juu, ja onhan mun miehenikin asunut siellä muutaman vuoden, tosin lapsena.

irkku kirjoitti...

Muistan hyvinkin kun piispan auto kiehui. Ja muistan senkin, kun olin Kalaharissa kurssilla ja ohjelma alkoi puoli päivää myöhässä: Kukaan ei vetänyt hernettä nenäänsä. Poliisinainen lähti takaisin asemalle ("tulen pitämään esitelmäni iltapäivällä"), ja me, jotka olimme tulleet kauempaa, istuimme kirkon seinustalla tai pippuripuun alla juttelemassa. Ei kiirettä eikä stressiä, vaan hyvää aikaa kertoa kuulumisia ja jakaa elämän iloja ja suruja.