Juttelee lintujen kanssa

"Äiti, sun pitää olla hiljaa, kun mää puhun linnuitten kans! Etkä sitten saa västätä. Kuulikko?! Nyt mää meen. (puhuu lintujen kanssa ovipuhelimessa)

- Joo,mitä? Joo mulle kuuluu hyvää, mää soitan teille, mää soitan teille pian. How are You, how are You? O kae? Nyt mää paan kyllä kiinni."

Porttipuhelin on Poikasesta vastustamaton. Hän roikkuu sohvan nojalla ja kurkottelee luuriin, yltää juuri ja juuri. Kamalaa katsottavaa, kun alla on tiputus laattalattialle. Onneksi pyllähdykset ovat sattuneet taakse eli sohvalle päin. Tukevan asennon löydettyään hän sitten juttelee ohikulkijoille – yleensä sieltä kuuluu vain linnuitten ääniä. Mutta on hän joskus puhunut ihmisellekin. Setswanaksi, englanniksi, ouluksi. Seuraavaksi kuulemma soittaa Timolle. Eli Sisärengas: kammetkaa itsenne portinpieleen!


Kuvituksena coucalin soidinmenoja eiliseltä. Ukko teeskenteli vaikeasti tavoiteltavaa. Naaras ei sitä kauaa katsellut, vaan lennähti tiehensä. Uros jäi naksuttelemaan yksin, voih!

Valmiit, paikollanne, HEP!

Välillä mopo keulii, välillä otetaan mutkat suoriksi, välillä mätkähdetään maahan ja noustaan jälkeen satulaan. Innolla, ilolla, apinan raivolla. Mopoiluhetki kuvaa laajemminkin kolmevuotiaan elämäntilannetta!

Lisää kuvakulmia - More angles

Sihti alkaa tarkentua. Kamerakurssilainen on tohkeissaan. Sormi viuhtoo näppäimillä, erilaisia modeja vaihdellaan. Äidin pyynnöstä otettiin vain tuo ruusukuva. Muut kohteet Poikanen valitsi ihan itte. Ja näiden lisäksi muutaman muunkin...

Little One is getting more accurate with his zooming. He took these snapshots and was so happy and proud! I wished for a picture of the multicolored rose, but otherwise the camera man was in control of the objects.

Kuvakulmia / Angels

Poikanen kuvaa innoissaan. Tässä kaksi sarjaa, huomatkaa taiteelliset ansiot asettelussa ja kuvakulmissa, erityisesti kattotuuletinkuvasarjan valon säätelyssä.

Tuuletin






Tuoli



Jäämme odottamaan seuraavia kuvakulmia. Innolla.


*

Little Ones has taken over my camera, again. He shoots quite interesting series. Let's call these The Chair and The Ceiling. Please take note on artistic view on light conditions in this Ceiling-series. Can't wait for more of these!

Pekka Vinohännän tarina

Meillä taleeraa pihassa jos jonkinmoista kisua, kuten aiemmin olen kertonut. Poikanen nimeää niitä. Tomorrow on meidän suosikki, hän on pikimusta vihreäsilmä, joka saapuu paikalle aina kun grillataan. Tomorrow – tuttavallisemmin Tumis – on selvästi jonkun kissa, sillä se on paksussa ja hyvässä kunnossa. Samoin kuin angorakissa Anni ja Yesterday, raidallinen pikkutiikeri.

Eräänä päivänä muutama viikko sitten pihaan ilmestyi sangen surkea näky: laiha kissanpentu, jonka häntä sojotti vinossa, se oli selvästi murtunut ja uudelleen luutunut aivan vinoon. Se sai nimen Pekka Vinohäntä.

Pekkis naukui käheästi ja oli varsin varovainen ihmisten suhteen. Annoimme sille leipää, vettä ja maitoa. Se söi ja asettui taloksi. Kissan oli vaikea liikkua, se ontui toista takajalkaansakin. Säälittävä tapaus oli Pekkis! Se kuitenkin rohkaistui pikkuhiljaa liikaakin, ja alkoi tulla sähisten kohti. Minä, joka pelkään kissoja, en halunnut sitä sisälle, sillä emme voineet olla varmoja siitä, onko sillä esimerkiksi rabies. Seurattiin kyllä sen ruokailuja, eikä se oksennellut tai kuolaillut, mutta mistä niistä koskaan tietää.

Pekkis oli meillä 3 päivää melkein liikahtamatta. Sateen sattuessa se puski puskaan. Sitten meillä alkoi loma ja lähdimme reissuun. Ennen sitä päätin soittaa eläinsuojeluyhdistykseen, jotta hakisivat kisun pois ja hoitaisivat kuntoon. Se ei nimittäin pystynyt kiipeämään aidan yli eikä mahtunut sen ali. Emme tiedä miten se oli meille päätynyt, ehkä jossain on reikä.

Nainen tuli BSPCA:lta ja toisella yrityksellä sai Pekkiksen haaviin – kirjaimellisesti!

”Miu mau, miu mau auttakaa, oi miu mau, sieltä vaan kuuluu!” totesi Poikanen kaihoisasti, kun Pekka Vinohäntää vietiin häkissä eläinsuojeluyhdistyksen autoon. Huusipa vielä suomeksi naiselle: ”Onko sulla sille sänky?!”

Parin viikon kuluttua Pekkiksen pyydystämisestä saimme varmistuksen siitä, että se oli rabies-vapaa katti ja että sen häntävamma oli vanha. Nyt Pekkis on rokottettu ja päästetty matkoihinsa. Saamme nähdä, tuleeko se taas tänne.

Pieluksilla

Uusimmassa HOME-lehdessä oli oma artikkeli sisustustyynyistä! Mua huvitti, sillä täkäläiset ja naapurimaan kaikki sisustuskaupat ovat pullollaan näitä tyynyhyllyjä. Mainittuja pikkutyynyjä, sohvatyynyjä, sisustustyynyjä kutsutaan yleisesti ’sirotella, sirottaa ’ tarkoittavalla sanalla ’scatter’. Sirotellaanhan näitä ’turhakkeita’ nojatuoleihin, sohviin, sänkyihin, milloin minnekin.



Olemme mukana scatter-sisustus innostuksessa. Ja mikä on ollessa, kun nättejä tyynyjä saa edullisesti. Aivan kuten HOME lehti meitä kodinsisustajia opastaa:


Scatter cushions are one of themost versatile décor accessories: they can change the look of a room in a flash – and still remain affordabe!




Joskus sohvat kyläpaikoissa ovat niin täyteen siroteltuja, ettei tiedä, mihin pyllynsä lykkäisi. Eipä hätää HOME-makasiini tulee hätiin: Not sure what to do with the heap of cushions on your friend’s sofa when you need a seat?!Move tehm all aside or place them on the chair next to you, but ask first before you toss them onto the floor.



ja edelleen: Kahden/kolmen istuttavalla sohvalla voi olla kuudesta seitsemään tyynyä. Ne luovat paitsi ihanaa tunnelmaa, myös antavat tarvittaessa tukea istujille! Mutta ennen kaikkea: The aim of scatter cushions is to add an element of surprise, a bit of galmour and a good dose of comfort.



Muistatteko muuten And along came Polly elokuvan scatter cushion kohtauksen!?

Turistin Botswanaa

Tulipa mieleeni vilauttaa lukijoille sitäkin Botswanaa, joka on maan matkailuelinkeinon perusta ja näin ollen monille maassa vieraileville turisteille se, mitä he maasta näkevät. Eikä se hullumpaa ole, päin vaston.

Kalahari peittää suuren osan Botswanasta, ulottuu Namibiaan ja Etelä-Afrikkaankin. Kalaharihan on autiomaa. Se on suurimmaksi osaksi puskaa, kyllä vaikka toki niitä hiekkaosuuksiakin dyyneineen ja suolaliejukoita valkoiseina hohtavine salt-paneineen löytyy (kuivana kautena suolaliejukot ovat siis kuivia ja kovia suolatasankoja, sade aikaan niihin uppoaa). Joskus sataa, joskus ei. Viime vuonna Kalaharia runtelivat laajat maastopalot, joiden myötä eläimistö ja kasvisto ei ole vieläkään palannut ennalleen tietyissä osissa autiomaata.

Tässä muutama kuva Trans-Kalahari highwayn varrelta. Matka on pitkä ja näkymät puskaa, puskaa, puskaa ja hei – vielä vähän puskaa!

Botswanassa on 1,7 miljoonaa ihmistä ja ainakin 5 miljoonaa aasia Niitä on kaikkialla, kaupungeissakin ja eritoten kylissä, teiden varsilla ja teillä tömöttämmässä. Samoin kuin vuohia ja lehmiäkin. Tässä kuva Makgadigadin läheltä.

Vuohet ovat yleensä ketteräjalkaisia ja ripeitä liikahtamaan, mutta aaseista ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa samaa. Niille on vaikea olla vihainen, kun ovat niin symppiksiä hitaudessaan ja miettiliäisyydessään. Ja sekin voi vaikuttaa, että kylien liepeillä aasiparkojen etukaviot on yleensä sidottu yhteen. Pomps, pomps, siellä ne sitten pomppivat, askeltaen takajaloillaan, hyppien tasajalkaa etukavioillaan. Voi suru sitä näkyä! Tässä kuvassa kuitenkin tyyppi, jonka jalkoja olisi paha mennä sitomaan. Lukijoillekin jo entuudestaan tuttu tsongololo, tuttavallisemmin Jalkalainen.

Kuivuudesta kosteikolle! Okavango joen suisto on maailman suurin sisämaadelta. Se tarkoittaa siis sitä, että joki laskee sisämaahan, ei mereen. Tässä tapauksessa Kavango-joen vedet laskevat janoiseen Kalahariin. Monet näkemämme luontodokkarit on kuvattu juuri näissä maisemissa pohjois-Botswanassa: Choben ja Moremin kansallispuistoissa.

Okavangolla turistit lennätetään pienkoneilla deltalle. On upeaa seurata, kuinka pölyinen Maunin kaupunki jää taakse ja maisema alapuolella muuttuu pikkuhiljaa soiseksi, jokiseksi suistoksi.

Air-stripit eli laskeutumispaikat ovat saarille raivattuja ’kiitoratoja’. Deltalla on useita lodgeja eli majataloja. Suurin osa niistä on 5 tähden luokkaa ja hinta sen mukainen. Edullisempaakin majoitusta löytyy, mutta pääosin ei. Deltan herkkä ekosysteemi halutaan pitää turismivirtojen tavoittamattomissa – ja tällä hintapolitiikalla se onnistuu. Tämä on viisasta kestävän kehityksen kannalta. Olisi kamala ajatella Okavangoa samassa jamassa kuin joitain naapurimaan suuria puistoja, joissa tavallinen näky ovat öykkäröivät, kaljatölkkejä heittelevät nuorukaiset maastureissaan (ja niiden ulkopuolella) pörräämässä kännispäissään, naamat palaneina. Uh. No, tämä estyy paitsi hintapolitiikalla, myös sillä faktalla että Okavango ei ole niin helposti saavutettavissa. Kenellekään ei tule mieleen, että hei, ajettaisko viikonlopuksi viihteelle Chobeen? Gabsista ajaa Mauniin (deltan laidalle) kymmenisen tuntia, Chobeen menee varmaan enemmän. Näissä puistoissa ei asfaltoituja teitä ei ole. Itse en lähtisi niihin saikkaamaan ilman nelivetoautoa, samoin kuin en Kalaharin hiekoillekaan sutimaan.

Okavangolla turistit saavat ikimuistoisaa kyytiä perinteisellä veneellä, mokorolla. Se on puusta koverrettu kanootti, jossa istuessa todella saa olla lähellä luontoa. Välillä liiankin lähellä! Okavango-joki kuhisee niitä vaalallisia kokotiileja, samoin siellä on paljon virtahepoja. Opas, joka meloo seisaaltaan, näkee tilanteita ja osaa (useimmiten) väistää vaarat. Hänkään ei tietenkään näe aina veden alle, joten joskus hippo voi pulpahtaa pintaan pelottavan lähellä mokoroa. Jestas mikä adrenaliinisyöksy siitä seuraa. Kuolemaan johtaneita onnettomuuksia tapahtuu onneksi harvoin, mutta niitä tapahtuu.

Mokorosta on upeat näkymät joelle, erityisesti sen kaislikkoon! Ja aukeammilla paikoilla tietysti laajemmalle. Ja jos käy tuuri, että mukaan saa hyvän oppaan, on matkanteko todella antoisaa. Kaislikosta voi bongata jos mitä pientä eläjää, kaisloihin kietoutuneita minisammakoita, hämähäkkejä (joita saat poimia myös naamaltasi ja hiuksistasi ja tissien välistä, jos satut istumaan etummaisena toim. huom) ja perhosia, linnuista puhumattakaan. Deltalla törmää satavarmasti myös harvinaiseen antilooppilajiin, red lechween, jota ei muualla tavata. Se on sympaattinen, pörröinen otus. Kävelyretkillä saarilla näkee lähietäisyydeltä paviaaneja, kissapetoja (jos on onnekas), kiraheja ja elefantteja laiduntamassa.

Yksi elämäni ikimuistoisempia retkiä on ollut päivä deltalla! Vaikka ennakkoon pelkäsin ja olin varma, että joudun hipon haukkaamaksi. Niin ei käynyt. Vain kainalot paloivat! Ympärillä oli hiljaisuus, hiljaisuus, veden liplatus kun opas meloi ja sieltä täältä kuuluvia eläinten ääniä, lintujen laulua ja kirkaisuja, virtahevon röhkintää ja pärskäytyksiä. Näimme vain yhden toisen mokoron, eli kolme muuta ihmistä koko pitkän päivän aikana. Upea luontokokemus, kerrassaan.

Olen onnellinen, että se on nyt koettu, sillä tällä reissulla en Okavangolle aio. Nimittäin Poikastani en vielä vuosiin halua sinne viedä. Okavango on ymmärrettävästi ympärivuoden malaria-aluetta ja toisekseen vanhemmuuden myötä ihminen kai tulee luontojaan varovaisemmaksi. Mokororetket ovat lapsille sallittuja, mutta omalla vastuulla. Kaikkien tulee ennen purteen nousua allekirjoittaa matkailuyrittäjälle vastuusta vapautus-lipareet ja ilmoittaa lähiomaisen nimi ja yhteystiedot.

Botswana on upea matkailumaa. Tässä vasta pari tunnetuinta esimerkkiä siitä, mitä maa tarjoaa. Täällä näkee paljon vastakohtaisuuksia paitsi kaupungeissa myös luonnossa. Suosittelen kaikille reissua tänne! Pohjoiseen menijöille malarialääkkeet kassiin, päähine mukaan, aurinkovoidetta kainaloon (kirjaimellisesti!!!) ja ei kun menoksi! Kalahariin tulijoille samat eväät, paitsi malarialääkkeet voi jättää apteekin hyllyyn. Ja jos talvikautena tulette, pipo ja villasukat kylmiä öitä varten. Takaan, että tarvitsette niitä.

Sinä poljet, minä ohjaan

Poikasen lempihuvia on pyöräily. Hän kiskaisee kypärän päähän usein heti herättyään. Hyvä, jos sen saa suostuteltua pois aamupalan ajaksi. Vaikka mitäpä tuo haittaa, jos kypärä päässä puuroa kauhoo. Usein käy myös niin, että kun luvataan lähteä pyöräilemään, tyyppi on jo laittanut kengät jalkaan ja kypärän päähän, mutta muu vaatetus puuttuu. Tärkeimmät ensin!





Kävimme juuri pyöläilemässä. Poikanen on jo hyvä menemään. Vauhdilla karauttelee, joten vierellä taapertaja saa ihan hyvän kävelylenkin, hien ainakin pintaan vauhdista huolimatta. Aamu on ollut pilvinen ja on taas, mutta meidän retken ajan porotti. Poikasella oli kypärä mutta maman pää kuumeni.


Kuvituksena spiderman -asuinen pyöräilijä viime viikolta.



Little One loves to ride his bicyckle! He is already quite a biker. Somedays he wears the helmet before anything else. Then he eats his porrige naked, but safely for sure!


Today we took a little walk. This morning has been partly cloudy but on our trip the sun was out. Little One was wearing helmet of course but Mom's head was getting hotter by the minute. Maybe I should also get a helmet, or at least a sun hat. Don't You just love this sporty fellow in his Spiderman -outfit?

Kunkkulikylä

Tänään kävimme sunnuntai ajelulla lähikylässä, Mmakgodissa. Sieltä löytyin suht vaivattomasti Bahurutse -kultuurikylä, josta olimme kuulleet ja kerran sitä jo väärästä paikasta etsineet. Nyt pääsimme perille asti pienen kukkulan laelle, jossa Bahurutse-klaanin toteemieläimet, paviaanit (patsaina tosin) ottivat vieraat vastaan.



Pian kuului jo iloista ligolointia ja nurkan takaa esiin tanssi vanhoja rouvia. Opas otti meidät ystävällisesti vastaan ja kertoi, että odottavat juuri isompaa ryhmää, mutta että olemme tervetulleita piipahtamaan kuitenkin. Hän esitteli meille kylän ja kertoi aktiviteeteista. Pian kulttuurikokemuksen tilannut ryhmä jo saapuikin ja saimme seurata alkutervehdys tanssin ja kuulla, mitä turisteille bahurutseista aiotaan kertoman. Naiset lauloivat tervetulolauluksi ”olemme paviaanien sukua, olemme bahurutseja, ylpeää paviaaninen sukua, paviaani on paras eläin, se on eläimistä hienoin, se on ihmistä lähinnä!”



Kohteessa oli hilpeä ja ystävällinen meininki ja lupasimme palata ennakkovarauksen (ja lounaan) etukäteen tilanneina kun ensimmäiset vieraat Suomesta pölähtävät paikalle.


Poikanen muuten mökötti koko ’kunkkulikylä’ kokemuksen ajan. Hän olisi halunnut välttämättä silittää paikalla möllöttäviä lehmiä, mutta niihin kehotettiin olemaan kajoamatta. Raivarin paikka!


Paluumatkalla bongattiin nämä tyypit tienvarresta. Tarvitseeko joku sähköasentajaa, tässä olis tarjolla? Ja pörheitä pikkuaaseja en voi koskaan vastustaa, niistä pitää aina saada kuva.

Kukko tuli taloon

Perhekerho alkoi viluisissa merkeissä. Aamu oli sateisen oloinen ja kolea, joten väkeä valui paikalle hitaansorttisesti. Loppua kohti kuumeni paitsi tunnelma, myös keli. Mukulat olivat villissään, jäätelöt valuivat, sekoittuvat hiekkaan, maistuivat silti. Pikku M pissi housuun ja joku muu pöydän alle. Poikanen tuli poskelleen alas liukumäestä, onneksi ilman suurempia vaurioita.

Kerhon ulkopuolella joku väänsi rautalankakukkoja. Valitsimme mukaamme meistä sen kaikkein tiitterimmän näköisen. Nyt se tuijottaa patiolla, nappisilmillään. Taidan nostaa sen yöksi sateeseen, väriä saamaan.

Jossain sataa valkeaa lunta

…ja se on kai sama maa, jossa ihmisillä ei ole aikaa edes tervehtiä toisiaan, sillä niillä kaikilla on kiire, stressi ja paniikki, ketään ei juuri edellä mainituista syistä hymyilytä, kukaan ei ehdi spontaanisti kylästelemään, mutta suunnitellusti toki –siis jos allakasta sattuu löytymään aikaa vuoden 2011 loppupuolelta. Töidensä alle siellä uuvutaan ja elämä näyttää kulkevan jossain muualla, eikä sinne pääse taksillakaan.


Ystäväni lähti hetkiseksi kotisuomeen. Viestit tuhansien murheellisten laulujen maasta ovat alleviivanneet edellä mainitun kaltaista kokemusta. Etenkin, kun hän tupsahti tammikuun loskaan keskeltä kuuminta, kauneinta kesää. Maasta, jossa koskaan ei kenelläkään ole niin kiire, etteikö kuulumisia ehtisi vaihtaa. Sehän on tietysti outoa, että oudoille hymyillään ja morjenstellaan, mutta se nyt vaan on maan tapa.


Myönnän, että ei tuo oravanpyörtunnelma ole itsellekään vieras - päin vastoin, vielä tuoreessa muistissa. Ja myönnän edelleen, että välillä tuntuu kyllä hassulta, kun vaikkapa soittaa hälytysfirmaan väärän hälytyksen vuoksi ihmeelliseen kellonaikaan ja ennen asiaan pääsyä kuulee itsensä jo käyvän luontevasti läpi kohteliaisuudet:


DumelaRra. This is Mrs XX.
DumelaMma, le kae?
Reteng, okae?
Ee, re teng.
EeRra.
EeMma. How can I help you?
Well, I’m calling from Plot xxxx and just wanted to let you know that plaa plaa…


Sama koskee ajo-ohjeiden tiedustelua. Autoa ei yksinkertaisesti voi vain pysäyttää ja kailottaa ikkunan raosta kysymystä: että missäs se kgotla on. Fraasit ensin, sitten vasta asiaan!


Tarkemmin ajatellen näinhän se on meilläkin, ainakin kavereiden kesken. Kyllähän sitä sanotaan, kun vaikkapa soitetaan, että mitä kuuluu/mitä sulle/mitäs sinne? Ja siihen vastataan, että eipä tässä kummempaa. Ja vasta näiden itsestään selvyyksien, kepeiden keskustelunaloitusten jälkeen voidaan mennä siihen, että itse asiassa tässä on vähän ressiä ollut taas ja että kiirettä pitää, ja että tuskin helpottaa ennen lomia ainakaan, kun ei vapaitakaan ehdi pitää.


Afrikka opettaa paljon ja yksi niistä asioista on juuri pysähtyminen, kohtaaminen – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin! Olen kärsimätön luonne ja nopea tekemään asioita (ja toivon tietysti, että muutkin olisivat nopeita) mutta ihmeekseni ja ilokseni täällä olo on kasvattanut kärsivällisyyttä ja opettanut seisahtumista ja läsnäolon vaikeaa taitoa. Nähtäväksi jää, onko se taito kuten pyörllä ajaminen: säilyykö se kotimaan kiireisiin palattuakin?


Lämmin rutistus Hänelle, joka kärvistelee loskan keskelle kesän lämmöstä tipahtaneena!


Musiikiksi tähän postaukseen sopii Vuokko Hovatan Odota kun rutistan sua - tässä sen sanat.


Odota kun rutistan sua- niin kiire ei voi olla
Odota kun suutelen sua- niin kiire ei voi olla.
Ei onni ole vaikeaa.

Odota kun puristan sua- niin kiire ei voi olla
Odota kun kuuntelen sua-niin kiire ei voi olla
Ei onni ole vaikeaa. Ei onni ole vaikeaa.


Omenankukat putoaa, pilvet liikkuu kiikussaan
ja repii auki taivaan sinisen.
Metsänreuna, luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.


Odota kun kosketan sua- niin kiire ei voi olla.
Odota kun hengitän sua- niin kiire ei voi olla.
Ei onni ole vaikeaa. Ei onni ole vaikeaa.


Omenankukat putoaa pilvet liikkuu kiikussaan
ja repii auki taivaan sinisen.
Metsänreuna luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.


Kysyit mitä eilen itkin.
"Me ollaan niin vähän aikaa yhdessä."


Ja kuvitukseksi eilisen TUSKARTELUN tulos: lumihiutaleita leijailee Poikasen huoneen ikkunassa. Ihania kierrätettyjä: äidin mekkojen silkkikäärepaperista, taidenäyttelyn luettelosta ja isin artikkelintaustoista silputtuja. Poikasen saksissa vaan oli joku vika. Ne ei meinanneet toimia yhtä hyvin kuin äidin sakset. Hö.

Sävyjä

Kyllä, lempivärini on pinkki ja lila, kaikki niiden sävyt. Sisustuksessa, vaatteissa, silmälaseissa, vihkisormuksessa, kaikkialla. Mies epäili aikoinaan, että hääpukunikin olisi pinkki, mut eipä ollut! oli lila : )

Yes, my favorite color is pink and lilac, and all shadesof those two. Inside the house, in clothing, in wedding ring, everywhere. My husband suspected that I would wear a pink wedding dress also. But I didn’t. It was lilac.