Poikanen on siis paikallisessa (tosin hyvin monikulttuurisessa) päiväkodissa puolipäiväisenä. Aluksi mietin, miten hän sinne sopeutuu. Kävin tutustumassa ja tiesinkin ennakkoon, että ruotsalaisystäviemme tytär on samassa ryhmässä. Tämä nyt on täysin aikuisen estoista ajattelua ja ennakkoluuloisuutta, mutta myönnän ajatelleeni, että jee, ryhmässä on ainakin yksi toinen valkoinen lapsi. Ettei poikani olisi aivan yksin pihalla kaikesta, jos ylipäätään olisi.
Tajusin kyllä kotvan kuluttua itsekin, että ajatuksessani oli virhe, tavallaan. Siis en tietenkään miellä lastani valkoihoiseksi, vaan ajatukseni sisältö oli: jee, ryhmässä on toinenkin länsieurooppalainen lapsi.
Mitä tällä tarkoitin – no esimerkiksi sitä, että
-poikani ei puhu setswanaa, vaikka näyttääkin siltä (ja sitä häneltä usein odotetaan)
-hän ei osaa paikallisia käytöstapoja, vaan mm katsoo silmiin tervehtiessään ja ojentaa yhtä kättä
-hän ei rakasta maissipuuroa, mabelea eikä tarvittaessakaan osaa jyystää kananjalkaa luille
-hän panee hanttiin vanhemmilleen ja opettajilleen kovaan ääneen, tarvittaessa, pelkäämättä fyysistä palautetta
-hän kaipaa lunta ja räntää ja inhoaa kuumaa auringonpaistetta
-hänen ruumiinsa kieli on jotain muuta, selittämättömästi erilaista kuin paikallisten lasten.
Hän on tumma iholtaan, mutta tekee asiat kuten valkoisissa kodeissa tehdään. Hän ei vielä itse mieti näitä asioita, mutta äitinä huomaan taas pohtivani. Oletan, että ainakin pienille lapsille tämä kaikki on selvää, eikä kysymyksiä tule. Mutta jos hän olisi vanhempi, kokisiko hän olevansa täällä ulkopuolella, vaikka ulkoisesti olisikin sisärengasta? Entä Suomessa sitten, kun hän ON vanhempi – mitä odotuksia ihonväri tuo ulkopuolisille? Vai onko se vain yksi ominaisuus muiden joukossa? Entä jos ulkopuoliset kysyvät, missä on koti, alkaako pieni ihminen kysyä sitä pian itsekin?
Mietin itse, että koti on kulttuurissa. Siis tietysti koti on ensisijassa siinä ja niiden ihmisten luona, jotka kodin tekevät, mutta ajattelen, että koti syntyy tavoista olla ja elää, arjen käytänteistä ja malleista. Me emme ole monikulttuurinen perhe – harva adoptioperhe on (vaikka välillä niin esitetäänkin). Me olemme suomalaisperhe, jonka tavat, arvot ja kulttuuri ovat perus pohjoiseurooppalaisen perheen vastaavia. Suhtaudumme toki myönteisesti muihin kulttuureihin ja niiden edustajiin, mutta tämä ei tarkoita sokeaa ihannointia, ei edes afrikkalaisten kulttuurien kohdalla.
Toki pidämme arjessa yllä lastemme syntymä kulttuurien piirteitä, mutta on myönnettävä, että pinnallistahan se on: ruokaa, esineitä, musiikkia, muutamia sanoja. Tämä ei tarkoita tswana-kulttuurin aliarvioimista – päinvastoin: emme voi keinotekoisesti sitä siirtää. Se ei silti tarkoita, ettemme arvostaisi sitä ja sen hyviä piirteitä ja toisi lapsille näitä asioita esiin. Sitä paitsi valitsemmahan asuvamme täällä, lastemme kotikonnuilla, joten arjessa heille ”toinen koti” on läsnä, vieressä, rinnalla. MUTTA se ei silti takaa eikä tarkoita sitä, että lapsistamme kasvaisi kaksikulttuurisia. Ehkä ja toivottavasti jotain siirtyy, imeytyy tai liukuu, kuka tietää. Toivon eniten, että heillä olisi taju ja tunne siitä, että heillä on juuret. Ja aikanaan kantavat siivetkin.
Ostin viikonloppuna etelä afrikkalaisen Kopano Matlwan palkitun Coconut romaanin ja senkin myötä ajatukset väristä, kulttuurista ja lokeroinnista taas alkoivat laukata.
Kuvituksena tekstiin täysin liittymättömiä päivän tunnelmia ja lounaan rippeitä Sanitaksesta. Siellä vietimme lämpimän kevätpäivän juuri näiden mainittujen ruotsalaisystävien kanssa :)
(Niin ja kuvissa vilahtelee myös se kietaisuhuitaisusekoitusmekko. On se vaan kiva päällä!)
