Jossain sataa valkeaa lunta

…ja se on kai sama maa, jossa ihmisillä ei ole aikaa edes tervehtiä toisiaan, sillä niillä kaikilla on kiire, stressi ja paniikki, ketään ei juuri edellä mainituista syistä hymyilytä, kukaan ei ehdi spontaanisti kylästelemään, mutta suunnitellusti toki –siis jos allakasta sattuu löytymään aikaa vuoden 2011 loppupuolelta. Töidensä alle siellä uuvutaan ja elämä näyttää kulkevan jossain muualla, eikä sinne pääse taksillakaan.


Ystäväni lähti hetkiseksi kotisuomeen. Viestit tuhansien murheellisten laulujen maasta ovat alleviivanneet edellä mainitun kaltaista kokemusta. Etenkin, kun hän tupsahti tammikuun loskaan keskeltä kuuminta, kauneinta kesää. Maasta, jossa koskaan ei kenelläkään ole niin kiire, etteikö kuulumisia ehtisi vaihtaa. Sehän on tietysti outoa, että oudoille hymyillään ja morjenstellaan, mutta se nyt vaan on maan tapa.


Myönnän, että ei tuo oravanpyörtunnelma ole itsellekään vieras - päin vastoin, vielä tuoreessa muistissa. Ja myönnän edelleen, että välillä tuntuu kyllä hassulta, kun vaikkapa soittaa hälytysfirmaan väärän hälytyksen vuoksi ihmeelliseen kellonaikaan ja ennen asiaan pääsyä kuulee itsensä jo käyvän luontevasti läpi kohteliaisuudet:


DumelaRra. This is Mrs XX.
DumelaMma, le kae?
Reteng, okae?
Ee, re teng.
EeRra.
EeMma. How can I help you?
Well, I’m calling from Plot xxxx and just wanted to let you know that plaa plaa…


Sama koskee ajo-ohjeiden tiedustelua. Autoa ei yksinkertaisesti voi vain pysäyttää ja kailottaa ikkunan raosta kysymystä: että missäs se kgotla on. Fraasit ensin, sitten vasta asiaan!


Tarkemmin ajatellen näinhän se on meilläkin, ainakin kavereiden kesken. Kyllähän sitä sanotaan, kun vaikkapa soitetaan, että mitä kuuluu/mitä sulle/mitäs sinne? Ja siihen vastataan, että eipä tässä kummempaa. Ja vasta näiden itsestään selvyyksien, kepeiden keskustelunaloitusten jälkeen voidaan mennä siihen, että itse asiassa tässä on vähän ressiä ollut taas ja että kiirettä pitää, ja että tuskin helpottaa ennen lomia ainakaan, kun ei vapaitakaan ehdi pitää.


Afrikka opettaa paljon ja yksi niistä asioista on juuri pysähtyminen, kohtaaminen – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin! Olen kärsimätön luonne ja nopea tekemään asioita (ja toivon tietysti, että muutkin olisivat nopeita) mutta ihmeekseni ja ilokseni täällä olo on kasvattanut kärsivällisyyttä ja opettanut seisahtumista ja läsnäolon vaikeaa taitoa. Nähtäväksi jää, onko se taito kuten pyörllä ajaminen: säilyykö se kotimaan kiireisiin palattuakin?


Lämmin rutistus Hänelle, joka kärvistelee loskan keskelle kesän lämmöstä tipahtaneena!


Musiikiksi tähän postaukseen sopii Vuokko Hovatan Odota kun rutistan sua - tässä sen sanat.


Odota kun rutistan sua- niin kiire ei voi olla
Odota kun suutelen sua- niin kiire ei voi olla.
Ei onni ole vaikeaa.

Odota kun puristan sua- niin kiire ei voi olla
Odota kun kuuntelen sua-niin kiire ei voi olla
Ei onni ole vaikeaa. Ei onni ole vaikeaa.


Omenankukat putoaa, pilvet liikkuu kiikussaan
ja repii auki taivaan sinisen.
Metsänreuna, luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.


Odota kun kosketan sua- niin kiire ei voi olla.
Odota kun hengitän sua- niin kiire ei voi olla.
Ei onni ole vaikeaa. Ei onni ole vaikeaa.


Omenankukat putoaa pilvet liikkuu kiikussaan
ja repii auki taivaan sinisen.
Metsänreuna luumuntumma
auringonkukkien varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.


Kysyit mitä eilen itkin.
"Me ollaan niin vähän aikaa yhdessä."


Ja kuvitukseksi eilisen TUSKARTELUN tulos: lumihiutaleita leijailee Poikasen huoneen ikkunassa. Ihania kierrätettyjä: äidin mekkojen silkkikäärepaperista, taidenäyttelyn luettelosta ja isin artikkelintaustoista silputtuja. Poikasen saksissa vaan oli joku vika. Ne ei meinanneet toimia yhtä hyvin kuin äidin sakset. Hö.