Emme ole tulleet korostaneeksi Poikaselle sitä, että hänellä on tummempi iho kuin meillä. Hän ei ole toistaiseksi ottanut asiaa itsekään puheeksi, joskus on viitannut teemaan puhumalla siitä, että hänellä on mustat hiukset. Mutta niinhän mummulla ja enollakin on, joten siitä ei ole keskusteltu sen enempää.
Aina toki olemme jutelleet siitä, missä hän on syntynyt, kenen masusta ja mitä sitten tapahtui. Kuvien kautta on muodostunut se elämänkertomus, jonka Poikanen tuntee ja tietää. Liikutus ja yllätys oli suuri, kun hän totesi yhtenä aamuna jutellessamme, että
- Määhän oon aflikkalainen.
- Joo niin oot, ja suomalainen. Sää oot eteläafrikkalainen ja suomalainen, kumpaaki olet, eikö ole hienoa. Äiti on vaan suomalainen ja isiki, mutta sää oot kahta. (Ei selvästikään kuuntele, mutta katselee kättään, rannettaan, kurkkaa hihan alle)
- Määhän oon luskian välinen. Kattokaa nyt!
- Niin se onki ihana väri, äitiki haluais olla ruskettuneempi, ruskeen värinen.
- Muttet oo.
- Muttet oo.
- Meillä on kato kaikilla eriväriset, äitillä on vaaleenruskee, isillä ihan vaalee ja sulla ihanan ruskee, niin ja nanallaki on ruskee.
(jatkaa murojen syömistä, end of discussion sillä kertaa)
Keskustelu oli ensimmäinen, jossa Poikanen identifioi itsensä, ihonvärinsä ja afrikkalaisuuden näin toisiinsa. Mielenkiinnolla odottelemme jatkokeskusteluja. On mahdotonta tietää, miten täällä asuminen vaikuttaa pieneen mieheen ja miehen mieleen. Ja miten paluu aikanaan vaikuttaa. Voi olla, että äiti miettii näitä asioita enemmän ja aivan suotta murehtii, miettii, valmistautuu tarvittaessa puolustamaan. Toivon silti, ettei Poikasen vielä aivan pienenä tarvitsisi kuulla olevansa musta (sen se kuuli kerran ja loukkaantui verisesti enhän mää oo musta!), n-sanasta puhumattakaan.
Ilman aasinsiltaa kevyempiin mustavalkoisiin teemoihin. Äitin uusi sormus - tavattoman mielenkiintoinen sekä Poikasesta että Pikkuisesta. Strutsinmunan kuoresta taitelillut eteläafrikkalainen Francoise De Oliveira.
Äitin uusi luma yökkäri. Flanellia, lämmintä. Olkoon ruma, mutta on lämmin!
Hannu Karpokin on mustavalkoinen - sori ei tuoretta kuvaa tyypistä. Mutta hyviä uutisia kanahäkistä: molemmat tiput ovat pysyneet siellä! Ja tunnistavat hoitajat. Juoksevat jopa vastaan, kun mennään ruokkimaan. Nälkäisinä tietty, mutta liikuttavaa se silti on!
Olemme Poikasen kanssa alkaneet katsella kaupungin kanoja ihan uusin silmin. Värityksiä, muotoja, tyyliä ja olemusta. Poikanen kommentoi: Aivan samanvälinen ku meijän Laijapelli! Yhtä pieni pylstö ku meijän Hannukalpolla! On kuulkaa komeita kukkoja liikenteessä, ja suloisia pikkupikku tipusia. Omia odotellessa :)
6 kommenttia:
Määhän oon aflikkalainen -voi ihanuus mikä tyyppi teillä on! :)
Voi kääk... kyllä tuo vetistely on herkässä nykyään. Tiedän, että on helpommin sanottu, kun tehty, mutta jos kuitenkin yrittäisit olla miettimättä tulevaa... Uskoisin, että lasten kuullen ei niitä ikäviä sanoja (n...) kauheasti ladella... tietenkin toiset lapset ovat julmia toisilleen, mutta on ne muissakin asioissa, kun vain ihon värin suhteen. Ilolla vastaan ja nokka kohti tuulta... Maajussitar
Meidän keskimmäinen totesi yks päivä, että katoppaa vaan, Pikkuveli on kans VIHREÄ, ihan niinkun mä ja isosiskokin :)) Kysäisin, että tarkotatko ruskeeta, niin EHDOTTOMASTI EI vaan vihree. Asia selvä :)
Komppaan täysillä mizyénaa!
Täällä edelleen helle hellii!
Ei kannata murehtia etukäteen vaan vasta sitten, kun ongelmia tulee. Muuten on hukannut ongelmattomankin päivän olemattomien ongelmien murehtimiseen.
Noista sanoista vielä: itse olen alkanut vierastaa sanaa tummaihoinen. Hitsi se on jotenkin niiiiin teennäinen ilmaisu!! Afrosuomalainen on ihan paras, jos jossain pitää todella erotella ihmisiä noin. Meillä isoveli puhuu väristä paljonkin, lapset ovat musta ja valkoinen, suklaa ja vanilja, suklaamuro ja riisimuro, piparminttupastilli ja salmiakkimakeinen ja mitä nyt milloinkin:)
Isoveli uskoo olevansa marianne-makeinen: päältä valkoinen ja sisältä "aflikkalainen". Siis käänteine kookospähkinäidentiteetti, heh!
mina tartuin teidan kotielaimiin ja nauroin vedet silmissa. mina vein lapset kolme tunnin junamatkan paahan tasta mebournesta ja ne ihanat punaposkiset lapset siella saivat jotain sydamessa pomppaamaan. tyttaret rakastivat erityisesti juuri kanojen sylissa pitamista markkinoilla.
Lähetä kommentti