Hautalauluja

Lankalauantain hiljaiseen teemaan liittyen ajattelin tänään laittaa blogiin tekstin, joka on julkaistu Kalevassa heinäkuussa. Tosin ilman kuvia, jotka olen ottanut täkäläisiltä hautausmailta ja hautaustoimistojen mainoskylteistä.

Muuten, meän perällä oltiin pääsiäisnoitina näin välilauantaina. Kun Jeesuskin makaa haudassaan ja paha mellastaa maailmassa, perä-pohjolan pikkunoidat kulkevat ovelta ovelle kuparikannu kourassa. Ainakin silloin ennen pääsiäislauantaina tuoksui aina sulava lumi, aurinko paistoi ja kantohanki vei kohti pajunkissoja. Ja aamua odotettiin kuin kuuta nousevaa...pipot tanassa sänkyjen alla...you know.

***

Botswanalainen kuolema

Eteläisen Afrikan harvaan asuttu, aavikkoinen Botswana on tullut suomalaisillekin tutuksi MmaRamotswe –etsiväkirjojen kautta. Niissä paikallinen elämäntapa näyttäytyy perinteikkäänä, valoisana ja optimistisena. Kuitenkin Botswana kuuluu niihin Afrikan maihin, joissa eliniän ennuste on alle 40 vuotta.

Kuolemankulttuuri kertoo paljon ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja perinteistä. Vaikka kuolema on yksityiselle ihmiselle kulttuurista riippumatta aina suuri tuntematon, sen käsittely on paljolti sidonnainen uskomusjärjestelmän ja tradition ohjaamiin tapoihin.

Joskus sanotaan, että kuolema on Afrikassa niin ”luonnollinen” osa elämää, että vainajia ei surra tai kuolemaa pelätä samalla tavalla kuin länsimaissa. Tämänkaltainen ajatus kuoleman merkityksestä voi perustua virheelliselle kuolemankulttuurin tulkinnalle. Surutyön tavat, vainajiin suhtautuminen ja tunteenkäsittely kuoleman yhteydessä ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia.

Botswanalaista kuolemankulttuuria määrittää voimakkaasti kuoleman ja kuolleiden pelko sekä näihin kietoutuva usko esi-isien henkiin. Kristillistyneessäkin kulttuurissa esi-isillä (badimo) on suuri merkitys. Henkien uskotaan vaikuttavan elävien elämään. Lähimpien, eli oman suvun vainajahenkien tehtävänä on varmistaa jälkeläisten hyvinvointi. Toisaalta henget loukkaantuessaan voivat vaikuttaa epäsuotuisasti elävien elämään. Siksi hautajaisjärjestelyistä alkaen kaiken pitää mennä oikein, jotta kuollut saatettaisiin kunnioittaen suvun vainajien joukkoon. Hautajaisten jälkeen on hyvä jos voidaan todeta: me hautasimme hänet hyvin.

Kun kuolema on tullut sairaalassa tai kotona, vainaja siirretään pian ruumishuoneelle. Ruumisautot ovat joko hyvin karuja tai hyvin näyttäviä. Katolla on usein vilkkuvalot ja joskus arkkua kuljetetaan erillisessä peräkärryssä, joka voi olla koristeltu. Hautajaiset pyritään pitämään viikon sisällä kuolemasta. Vainaja tuodaan takaisin kotiin hautajaisia edeltävänä päivänä, valvojaisia varten. Arkku tuodaan kotiin ja sen äärellä valvotaan yö. Aamulla, auringonnousun aikaan arkun kansi avataan ja läheiset ja ystävät jättävät viimeisen tervehdyksen vainajalle. Kosketusta ei yleensä sallita eikä sitä suositella, katse riittää.

Arkun kansi voidaan pitää kiinni tilanteissa, joissa sukulaiset eivät halua vainajan kuolinsyyn tulevan ilmi. Tapaturmaisesti tai väkivaltaisesti kuolleiden vainajien arkun kansi pidetään luonnollisesti kiinni. Nykyisin myös aidskuolemien yhteydessä kansi halutaan pitää kiinni, mutta niidenkin yhteydessä kansi mielellään avataan, jos vainaja on kuollut ”tuoreena”. Hyvissä voimissa olevan ruumin näkeminen voi hälventää saattojoukon epäilyksiä kuolinsyystä. Aids-peräinen kuolema on edelleen tabu Botswanassa, maan korkeasta hiv-tartuntaprosentista huolimatta. ”Ennenaikaisen” kuoleman syyksi ilmoitetaan usein verenpaineongelmat, astma, joskus tuberkuloosi.

Hautaan siunaaminen tapahtuu usein haudalla. Hauta on aiemmin kaivettu omaisten, yleensä suvun nuorten miesten toimesta. Siunaamisen jälkeen saattoväki yhdessä peittää haudan. Vainaja pitää peittää hyvin. Tällä tavalla on toki käytännöllinenkin merkitys maassa, jossa villieläimet saattavat kaivaa hautoja. Mutta tapaan liittyy myös uskomus vainajahengen paluun estämisestä. Betoni ja rautaromu arkun päällä ennen hiekkaa estävät tehokkaasti myös haudanryöstöjä. Paikoin on tapana peittää arkku vainajan viltillä ja asettaa viltin päälle puunkarahkoja – yhtä monta kuin vainajalla oli lapsia. Hiekalla ja kivillä peitetyn hautakummun päälle saatetaan vielä rikkoa vainajan lautanen ja juomalasi merkiksi siitä, että tällä ei enää ole nälkä tai jano.

Erityistä hautaamistapaa on noudatettu ja paikoin yhä noudatetaan erittäin vanhoina tai vastasyntyneinä kuolleiden kohdalla. Koska heidän lasketaan jo kuuluvan esi-isien joukkoon, heidät on voitu haudata kodin piiriin, esimerkiksi talon lattian alle. Näiden vainajien voidaan nähdä olleen jo elämänsä aikana niin sanotussa liminaalitilassa, elävien ja kuolleiden maailmojen välissä. Myös päälliköt ja suurmiehet on saatettu haudata karjapihaan, jotta he voisivat henkinäkin jatkaa karjansa kanssa seurustelua. Tämä omaan pihaan hautaamisen perinne on edelleen voimassa MmaRamotswe kirjoistakin tutun Tlokwengin alueella, aivan pääkaupunki Gaboronen vieressä.

Olipa kuollut nuori tai vanha, merkkihenkilö tai tavallinen kansalainen siirtyy hän oman suvun esi-isien henkien tärkeään joukkoon. Siksi kaikki halutaan tehdä oikein vainajan käsittelyssä ja hautajaisjärjestelyissä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kaikki halutaan tehdä mahdollisimman näyttävästi. Hautajaiset ovatkin kallis juhla omaisille. Perinteeseen kuuluu, että arkku on komea ja hintava. Vainaja haudataan usein parhaassa puvussaan. Vieraille tarjoiltava liha on ostettava elävänä karjana, valmiiksi teurastettu edullisempi liha ei käy. Usein pihaan vuokrataan teltta ruokailua varten. Teltan väri paljastaa juhlan aiheen: valkoisessa teltassa vietetään häitä, monivärisessä hautajaisia.

Hautajaiskulttuuriin liittyy tapoja, jotka ovat jo hävinneet kaupungeissa mutta joita yhä noudatetaan maaseudulla. Näitä ovat muun muassa lähiomaisten hiusten ajelu ja peseytyminen puhdistautumismerkityksessä. Hautajaisten jälkeen suruaika kestää yleensä vuoden ja sen aikana surevat pukeutuvat mustaan. Kristillisissä ja kristillisperäisissä seurakunnissa saatetaan kieltää tällaiset perinteet, sillä ne ylläpitävät haitallisena taikauskona pidetyn esi-isien henkien kunnioittamisen traditiota.

Esi-isien henkiä kunnioitetaan sanoissa ja teoissa, mutta suomalaisittain yllättävää on, että esimerkiksi hautausmaalla käynti ei kuulu tapoihin automaattisesti. Päinvastoin, hautausmaita väistetään eikä läheisten haudoilla vierailla kuin korkeintaan tiettyinä kuoleman vuosipäivinä, esimerkiksi hautakiven paljastustilanteessa. Hautausmaat ovat länsimaiseen silmään pahasti metsittyneitä: pusikoiden ja pitkän heinän seasta tuskin erottaa takorautaisia hautamuistomerkkejä tai käsin kirjoitettuja nimi- ja vuosilukukylttejä. Hautoja peittävät paitsi pitkä heinä ja kiviröykkiöt, myös täkäläinen erityispiirre: pienet katokset. Niiden seinät on hitsattu kappaleista, jotka usein muodostavat kasvikuvion tai yksinkertaisen RIP -sanan. Näiden alla vainajat lepäävät rauhassa.