Tapoja

Välillä voi ulkomailla asuvalle hiipiä tunne, että arjessa on runsaasti haasteita. Myönnän, että tämä tunne on täysin subjektiivinen, sillä paikalliset lähimmäiset eivät näytä ärsyyntyvän samoista seikoista ollenkaan. Eikä tämän postauksen tarkoitus ole halveerata paikallisia käytäntöjä, mutta hämmästyttää kummastuttaa aina välillä.

Esimerkkejä:

Monesta kaupasta ei pääse pois, ennen kuin on näyttänyt vartijalle kuitin ja ostokset. Siis ne samat jotka olet juuri ostanut kassalta. Muutaman metrin päässä sitten kaivat esiin kuitin ja vartija syynää kassin/kärryn ja tarkimmat merkkaavat joka ikisen ostoksen kohdalle viivan. Olen ottanut tavakseni todeta ystävällisesti, mutta selkeästi, että Rra/Mma, kyllä siellä kaikki on, en ole unohtanut mitään. Toisaalta on noloa, kun eräässä kaupassa eurooppalaisena pääsee aina tarkistuspisteen ohi, mutta paikalliset seisovat kuitit kourassa. No tämä isoveli valvoo -tyyli ärsyttää heitäkin, sillä kuulin viime viikolla, että telsussa oli kerrottu tavan olevan laiton. Odottelen muutosta innolla.

Erilaisia leimoja erilaisiin papereihin on haettava monesta eri paikasta. Äitini sai vain 30pv viisumin maahan tullessaan tavallisen 90 pvn sijaan. Hänen piti siis hakea lisäaikaa. Emme jaksaneet lähteä ajelemaan portista toiselle rajoilla, vaan ajattelin, että tuostahan sen leiman saa Immigration toimistosta kulman takaa. Eipä saanut. Piti mennä toiseen toimistoon, immigration & labour tai jotain. Sieltä leiman sai kyllä, mutta ei ennen kuin oli kirjoittanut käsin anomuksen ja perustelut sille, miksi pitäisi saada lisäaikaa. Samalla kun rustasin kirjettä, katselin toimistossa tungeksivia maahanmuuttajia ja virkailijoiden takana olevia pinkkejä kansiopinoja ja mietin, että tässä menee kaks viikkoa. Mutta hups, ennen kuin olin ehtinyt sanoa kissa, täti oli napannut paperin kädestäni ja lyönyt mummun passiin ja kirjeeseen leiman, pidennyksillä. Kysyin kiinnostuksen vuoksi, että kirjoittavatko kaikki käsin tämän kirjeen, että eikö ole valmista kaavaketta? Ei ole, kaikki kirjoittavat, sanoi virkailija ja vilautti aamulla kertynyttä kirjepinoa. Uh.

Ostin lahjaksi strutsinmunan. Sen maastavientiin pitää saada villieläintoimistosta viiden pulan hintainen lupa. Lupatoimisto on totaalisen eri suunnalla kuin munia myyvä matkamuistomyymälä. satuin tiskille yhtä aikaa munan myyjän kanssa. Hänellä oli kassillinen munia. Kysyin, että hekö hakevatkin asiakkaille luvat? Ei, vaan niille munille, jotka itse lähettävät ulkomaille. Ehdotin, että eikö olisi paitsi asiakasystävällistä myös bisneshenkistä pitää lupia valmiina tiskin alla, jos kerta sen saaminen on aivan läpihuutojuttu. Nimittäin jos joku turisti on lähdössä samana päivänä koneelle, eikä ehdi lähteä sompailemaan johonkin syrjäiseen officeen. Vastaus: Joo, me pidettiinkin niitä kaupassa ennen, mutta niitä meni niin paljon ja jatkuvasti piti rampata täällä hakemassa uusia. ????? No, toimistossa on mitä hauskin virkailija, joten siellä on kiva käydä. Jos on aikaa ja auto siis. Terkkuja vaan edellisille luvan hakijoille, P, M & V!

Ystävällä katosi matkalaukku tullessa. Normaali proseduuri kai yleensä on sopia asiasta lentoyhtiön kanssa, täyttää pari kaavaketta ja saada joku korvaus per alkava vuorokausi, kun laukkua ei löydy. Täällä korvausta ei saanut, ennen kuin oli käynyt valalla poliisiviranomaisen edessä siitä, että näin on tosiaan käynyt, enkä pyri huijaamaan tässä asiassa. Korvaussumma oli muistaakseni huikeat 40 euroa viikolta. Ja kun taas ajattelee tavallista turistia, joka ilman autoa maassa pärtsäilee, niin voipi olla että jää poliisiasemalle menemättä ja valat vannomatta. Ai niin ja se tieto, että laukku lopulta on saapunut on kiven takana. Soittamalla voi tarkistaa, paitsi että kukaan ei KOSKAAN vastaa siitä numerosta. Eli parasta on mennä kentälle, useina päivinä. Tai ainakin niin useina, että koittaa Se Päivä, kun oma laukku tulee.

Vuokra ja muut maksut pitää käydä maksamassa käteisellä pankissa, vesitoimistossa, sähkötoimistossa, internettoimistossa. Ainoastaan vartijafirman kanssa on voinut sopia suoraveloituksesta. Ja kun maassa suurin seteli on 10 euron arvoinen, tarkoittaa se sitä, että kerran kuussa saa hiippailla komeahkon tukun kanssa pankkiin tai minne sitten onkin menossa maksamaan. Pankissa on aina jonoa, menipä sitten mihin aikaan päivästä tahansa. Lounastunnin lopulla klo 15 on järkevintä mennä, silloin on hiljaisinta. Vuokranmaksua ei MISSÄÄN nimessä kannata jättää loppukuuhun, sillä silloin on pay day ja jonot aivan huikeat.

Välillä sitä ihmettelee ihmisten kykyä jonottaa, seisoa, suostua, joustaa. Ja itse puree hammasta, koskapa hermostuminen tai sen näyttäminen ei yleensä nopeuta asioita, päinvastoin. Joskus yksinkertaisen asian hoitamiseen menee koko päivä, tai viikko. Lounastunnilla kaikki seisoo, siis ei mikään puolituntinen, vaan 13-15. Asiakaspalvelijoiden rivit harvenevat siinä missä asiakkaiden rivit tuuhenevat.

Joskus taas tippuu penkiltä totaalisesti toisesta syystä: vaikealta tai jopa mahdottomaltakin tuntuva asia saattaa järjestyä naps vaan. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun ajoin auton rootvallin reunaan. Korjaamolla puistelivat päätään ja veikkasivat vähintään viikon odotusta, kun osa tilataan Etelä-Afrikasta, jos sieltä sattuisi saamaan. Uh. Olimme juuri starttaamassa mainittuun maahan reissulle. Dollarinkuvat pyörivät silmissä ja harmitti niin vietävästi. Ei kun vuokra-auto alle. Samana iltana kuitenkin tuli soitto: Hei tää osa löytyikin hyllystä, ja auto on korjattu, mihin toimitetaan?

Lupaan pian kirjoittaa lisää enemmän näistä positiivisista ylläreistä!

ps. Kuvat eivät liity teksteihin, mutta kuvaavatpa arkea ratin takaa. Osan on kuvannut Koplan P, kiitos taas kuvista :)