Onnen anti

Kun asuu Afrikan maassa, joka toisaalta on kärkikaksikon joukossa maailman hiv-tilastoissa ja toisaalta mantereen rauhallisin, poliittisesti tasapainoisin ja itsessään toimeentulevin maa, huomaa askaroivansa monien ristiriitojen parissa. Jatkuvasti löydän itseni esimerkiksi keskustelemasta naisten kanssa heidän elämästään ja asemastaan.

Omassa kehossanikin tunnen välillä häivähdyksen omaisesti sen, minkä keskellä monet naiset täällä elävät: tietyn suojattomuuden, kakkoskansalaisuuden, näennäisestä tasa-arvosta huolimatta.

Nainen tuntuu olevan täällä vastuussa ”suhteellisesta alastomuudestaan”. Pukeutuipa niin tai näin, kävelipä keikkuen tai laahustaen, naisen tulkitaan lähettävän vinkkejä ympäristöönsä.

Moni nainen ei tiedä oikeuttaan sanoa ei, avioliitossa tai sen ulkopuolella. Aviovaimon asemaan ei kuulu kysellä, missä mies on ollut ja kenen kanssa, eikä miehen tarvitse sitä kertoa. Seurauksena on paitsi eripuraa ja eriarvoisuutta ihmissuhteissa, myös koko kansakuntaa koskettavan infektion leviämistä puolisolta toiselle ja lapsille. Tyttöystävien elämä ei ole sen helpompaa: jos lapsi on toisaalla avioliitossa olevan miehen jälkeläinen, omat mahdollisuudet liittoon eivät välttämättä parane.

Ylipäätään avioliittojen solmiminen on erilaista kuin meillä. Ei riitä, että pari tahtoo, myös sukujen tahtojen on kohdattava. Neuvottelut voivat olla pitkät. Saan parhaillaan seurata läheltä erästä neuvotteluprosessia. Se on alkanut viime kuussa ja häitä on tarkoitus tanssia ensi syyskuussa. Morsian on oikeutensa tunteva kaupunkilaistyttö, joka kyllä pitää puolensa avioliitossa ja ymmärtää myös neuvottelujen ”näytösluonteen”.

Laissa on eri pykälät koskien naimisissa olevia ja naimattomia naisia. Maan- ja karjanomistusoikeus tai perintöoikeus eivät ole naisille samat kuin miehille. Seksuaalista häirintää tapahtuu työpaikoilla ja koulutuslaitoksissa, kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla - aivan kuten meilläkin. Pikkulasten, erityisesti tyttöjen sukupuolielinten koskettelua ’kiusaamismielessä’ ei perinteisesti ole pidetty vääränä. Miten voi olettaakaan, että nuoret naiset voisivat kasvaa kunnioittamaan oman ruumiinsa rajoja, jos niitä ei koskaan kukaan ole kunnioittanut?

Eräs nainen kertoi, kuinka liian monen miehen taktiikka on ’hit and run’. Nainen jää lapsen kanssa, ehkä myös tartunnan kanssa. Ravintolassa meille tarjoili kerran nainen, joka pyysi naurussa suin, että ystäväni ottaisi toisen ja minä toisen hänen ”kakkossarjan” lapsistaan. Hänellä oli 4 lasta, joilla kaksi eri isää. Kumpikaan miehistä ei halunnut kuulla sen enempää lapsista kuin heidän äidistäänkään. Nainen vakuutti rakastavansa lapsiaan, mutta kertoi elämän olevan liian raskasta: raha ei riitä kahden nuorimman (1 ja 2-vuotiaat) maitoon. Hän nauroi iloisena kaiken keskustelun ajan, kertoi tuovansa lapset seuraavalla kerralla kun tulemme heille syömään. Heiluttavansa heille onnellisena: heipparallaa muksut, onnea uusien äitien kanssa!
Vakuutimme, että puutteesta huolimatta lasten on parasta olla oman, rakastavan äidin kanssa.

Tilanne oli surullinen, sillä vitsin varjolla nainen kertoi epätoivoaan. Lopuksi hän katsoi meidän poikaamme ja sanoi: ”Haluaisin vain, että lapseni saisivat olla onnellisia, niin kuin tämä poika tässä”. Eikä hän enää nauranut. Halasimme, ja lähtiäisiksi tunsin sylissäni tämän pienen naisen hädän, jonka monet naiset täällä jakavat. Välillämme tuntui olevan toisaalta universumi, toisaalta ei mitään.

Kaikkien Afrikan reissujeni jälkeen en enää mene paniikkihäpeään näissä kohtaamisissa, sillä enhän ole oma asemaani valinnut sen enempää kuin hekään. Aika päiviä sitten päätin, että vetistelyn sijaan voi vaikuttaa omilla pienillä valinnoillaan. Tavallisen ja tärkeän avustustoiminnan lisäksi valintoja voi tehdä oman olemisensa kanssa. Koskettaako, kuunteleeko, jakaako. Aina ei silti jaksa, eikä siitäkään tarvitse kokea huonoa omaa tuntoa.

Joskus saattaa myös törmätä hyväksikäyttöön. Olen itse nähnyt, kuinka ruokarahaa kerjäävä ihminen on kerrosvoikkarin saatuaan heittänyt sen ojaan. Ja kuinka combirahaa kinuava on suunnannut kulkunsa bottle-storeen tarpeellisen määrän pulia saatuaan.

Vaikeinta on olla antamatta kerjääville lapsille rahaa. Taannoin nielin kiukkua ja kyyneliä, kun vain vähän poikaani vanhempi likainen pikku kaveri tahtoi rahaa ostarilla. Poikaselle kohtaamisesta jäi toistaiseksi tärkeimpänä mieleen se, että tuolla pojalla oli jalka pipi, eikä hänellä ollut kenkiä. Ei mene kauaakaan, kun hän näkee enemmän.

Joka tapauksessa Afrikka opettaa tässäkin mielessä: oma laupias samarialaisuus rapistuu silmissä ja hyvän tekemiselle tulee ihmisenkokoinen malli. Se näkyy peilistä, ja jos ei sellaista luksustuotetta kuin peili ole saatavilla, se malli todennäköisesti kiskoo hihaasi kaupassa tai kolkuttaa kohta portillasi. Toisin sanoen: tehkäämme toisille niin kuin toivomme meille tehtävän.



In the mean time - Botswanan hallituksen alainen Department of Women’s Affairs pyrkii vaikuttamaan siihen, että naiset ja miehet saisivat elää tasa-arvoisessa ja tasavertaisessa yhteiskunnassa. Monet lastensuojelujärjestöt tekevät hyvää työtä täällä. Yksi niistä on Child Line.