Sinne ja Takaisin

Saimme viikonlopuksi ihastuttavan kutsun all inclusive- safarille. Kiitos Markus ja Laura!

Saavuimme Sinne perjantai iltana juuri auringon laskiessa. Ilta oli iloinen, kuten myös seuraavat päivät. Niihin sisältyi eläinten katsastelua, kävelysafaristelua, retkeilyä poikkeuksellisen raittiissa ilmassa, varhaisaamuista vuorikiipeilyä sotho-heimon pyhälle kukkulalle, muinaisten jättiruukkujen ihmettelyä. Hyvää seuraa, ruokaa, viiniä.

Arvaatte varmaan, kuka oppaan mukaan on kaikkien aikojen ensimmäinen vuorelle kiivennyt kakara? Ookoo, isänpäivän kunniaksi isä sai kantaa harteillaan poikaansa suuren osan matkasta. Mutta reipasta meno oli silti! Ja laella maistui aamupalaksi Coco-Popsit.

Poikanen nautti myös suunnattomasti safariautoilusta (’hurjaa menoa!’), ötököiden ja sammakoiden klähmäämisestä (’ei se pule, sehän on mun kaveli’) ja siitä, että ystäviä riitti pallopeliin, höpöttelyyn, kuurupiiloon (’saapa tulla!’). Pääsipäs silittämään Haisuli-nimistä mangustiakin, kantamaan oppaan asetta ja ajamaan safari-autoa.

Lodgen henkilökunta oli hupaisaa ja asiansaosaavaa. Opas kertoili niin faktaa kuin fiktiota kohtaamistamme elukoista. Tiesittekö, että tuhatjalkaisilla on omat, jalkojen tuuletuksesta ja rasvauksesta vastaavat symbioosiloiset? Ja että niitä jahtaavat kirput ovat kirkkaanpunaisia pahiksia? Entäpä olitteko tulleet ajatelleeksi sitä, miksi vesipukilla on vaalea rengas takalistossaan? No tietysti siksi, kun se arkissa aina istui vessanpöntölle heti Nooan jälkeen (joka oli unohtanut nostaa renkaan ylös).

Kun tuli Takaisin lähdön aika, Poikanen väänsi itkua. Oma, aiemmin upeaksi ja ihanaksi kehuttu auto oli tyhmä – safariautolla olis pitänyt päästä matkaan. M:n ja L:n ei missään tapauksessa olisi pitänyt lähteä omaan kotiin – vaan Poikasen kanssa minne vaan. Poikanen itse ei halunnut kotipuoleen, vaan ’nukkumaan hotelliin ja safaliin’. Pääsimmekin kuitenkin matkaan ilman suurempia rettelöitä, sillä kaiken raittiin ulkoilmaelämän uuvuttamana Tyyppi nuupahti ennen kuin olimme ulos portista.

Ja heräsi vasta reilun tunnin jälkeen, kun olimme törmänneet pahkasikaan ja ehtineet tulliin kahta minuuttia vaille sulkemisaikaa. Ei, näillä kahdella tosiasialla ei ole sitä tekemistä toistensa kanssa, mitä lukija saattaa nyt kuvitella.

Katsokaas: Ajoimme kohti rajapyykkiä kaikessa rauhassa, koko matkan varovasti väistellen tien poskessa laiduntavia sorkkaeläimiä. Koko matkan aikana emme kohdanneet yhtään vastaantulijaa. Emme, ennen kuin n. kilometriä ennen tullia. Siinä suoralla vastaan tuli kaksi autoa ja kun olimme kohdakkain, autojen välistä juoksi kaksi pahkasikaa. Toinen ehti ohitsemme, toinen ei aivan. Mies ei voinut väistää vastaantulevien kaistalle (vrt. ne vastaantulijat) eikä ojaan (syvyyttä mahdoton arvioida kasvillisuuden vuoksi), joten seurauksena oli kova tömähdys.

Voi suru! Onneksi raja oli lähellä ja onneksi poliisilla loppui työaika siinä vaiheessa kahden minuutin kuluttua, joten hän riensi päästämään possun kärsimyksistään. Jos se niitä edes enää koki.

Matkamme jatkui sen päivän viimeisinä rajanylittäjinä Botswanan puolella. Asfalttitie muuttui hiekkasellaiseksi ja ennen kuin ehdimme huokaista, eteemme pomppasi kudu. Jarrut suttiin ja ihmetykset ilmoille. Matka jatkui.

Ennen asfalttitielle saapumista jouduimme lehmien saartamiksi. Niistä yksi päätti vauhkoontua ja pompiskella ympäriinsä autoamme hivotellen. Muut mulkoilivat kosteilla silmillään kuin anteeksipyydellen. Me kurvasimme etheenpäin, etheenpäin, ei muutako etheenpäin (tässä vaiheessa emme tienneet alueella riehuvasta suu- ja sorkkatautiepidemiasta).

Pimeä laskeutui ja sen myötä eteemme tipahti jostain harmaa aasi. Kiljahdus, ja väistöliike vastaantulevien kaistalle, jossa tällä kertaa onneksi oli tilaa. Aasin perskarvakaan ei pölähtänyt, mutta minulla kilahti ja julistin, että kiitti riitti tämä villi luonto. Tiesin toki kokemuksesta, että BWssa ei ole järkevää ajaa pimeällä juuri elukoiden vuoksi, mutta että jotain rajaa! Vaadin pitkiä päälle vastaantulijoista huolimatta. Vauhti oli jo minimissään ja meidän ohittelu maksimissaan tässä vaiheessa iltaa, joten siihen en pyrkinytkään puuttumaan. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta kaksi valtavaa pihvilehmää pyrki vielä konepellillemme, mutta mies väisti ne jarruttamalla. Voi jestas (’se ei ole niin luma sana, sen voi sanoa’). Todellisia voimasanoja lienee ollut mielessä myöhemmin ohittamallamme nuorisoautoilijalla, jonka etupuskuri roikkui asfaltilla ja joka parhaillaan neuvotteli pollareiden kanssa karjavahingosta.

Kaiken edellä mainitun jälkeen en enää yllättynyt, kun kuulin kummaa ääntä vasemmasta eturenkaasta. Kas, puhkitussuhan se. Ilta oli jo hyvästi pimennyt eikä minkään valtakunnan levikettä näkynyt, joten etsimme mahdollisimman valoisan (= liikennemerkin läheltä) paikan vaihto-operaatiota silmälläpitäen. Mies suoriutui hienosti tehtävästä. Minä olin jalka polkimella siltä varalta, että joku rosmo yrittäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Poika kannusti parhaansa mukaan. Kun iskä kuopi maata toimimattoman tunkin alla, kuului yössä kirkas lapsen ääni: ’Iskä, sää olet Puuhapete!’

Pääsimme siis lopulta perille. Olimme ajatelleet valkaista nenänpäätä, mutta jotenkin matkan varrella oli hiipinyt tunne, että lasillinen hyvää tuliaispunkkua voisi olla kohdallaan. Nukkumattia ei tarvinnut kauaa sen jälkeen odotella.

To put the long story short: Had a great safari-weekend. Saw animals, took walks into the wild and up to the holy mountain of sotho-people. Enjoyed good company, fun talks and relaxing atmosphere.

On our way home, we had a not-so-great dark-driving experience. Husband wacked a Warthog. Almost hit a donkey. Barely missed a huge cow. But lucky us: a front tire exploded before we could hit more of those poor animals. Uh.